Kesä

Kesälomakausi on alkanut jo toukokuun alusta. Sitämukaa kun joku palaa töihin, toinen lähtee lomalle. Minunkin lomani on vasta tulossa kahden viikon päästä. Sain itse päättää loma-ajankohtani, sillä olen nykyisellä työpisteellä vain vieraileva tähti. Lomani jälkeen siirryn omaan toimeeni, omaan vakanssiini kuntoutuspuolelle.

Tuntuu, että loman alussa on aina suuria suunnitelmia, mitä pitää tehdä ja mitä voisi tehdä. Loppujen lopuksi ne muutavat viikot vain suhahtavat ohitse. Kun on viimeinen lomapäivä, sitä tajuaa, ettei saanutkaan mitään tehtyä ja ne kaikki hienot reissut mitä miti tehdä, jäi tekemättä. Nykyään tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. 24h/vrk on liian vähän, 7 pv/ vko on liian vähän. Aikakäsityksemme on muuttunut.

Muistan vielä, kun olin ala-asteella ja kesäloma vaan jatkui ja jatkui ikuisesti. Ei ollut huolia eikä kiire minnekään. Nyt sitä mennään tukkaputkella vastatuuleet, sokeana kompuroidaan arjen harmaudessa, kaadutaan sänkyyn raskaan päivän jälkeen, herätään viheliäiseen kellon soittoon joka aloittaa kaiken edellämainitun taas uudestaan.

On hämmentävää huomata, kuinka minusta itsestänikin on tullut moinen hoppuilija. Olen pitänyt itseäni niin laiskana, etten koskaan tulisi sortumaan tuohon ns. yrittäjien ja viiden lapsen yksinhuoltaja vanhemman loukkuun. En ole kumpikaan, silti jalkani savuavat ja kovettumat lisääntyvät.

Lopulta kun istuudun alas, huomaan, että jonkin kehoni osan ( yleensä jalan ) täytyy täristä tai heilua tai vispata tai jotain muuta vastaavaa. Kädessä on oltava jotain, mitä näprätä. Suussa on oltava jotain, mikä maistuu ja mitä voi pureskella. Silti voi olla ihan hiljaa tuntikausia. Olen hyvin levoton nukkuessanikin ja varsinkin näin kesällä. Valoisuus pitää valveilla, alakerran koira kitisee tai lapset meuhkaavat, herhiläinen pörisee ikkunan takana, kissan viikset kutittavat.. huoh, lista on loputon.

Olen pohdiskellut pienessä päässäni, että tämä kaikki on elämää. Joku muistuttaa välillä, että elämme vain kerran ja silloin on elettävä täysillä, kuin jokainen päivä olisi se viimeinen. Kun se tullaan sanomaan, tai joku puhuu asiasta kauempana, jään miettimään sen tarkoitusta.. En vain ole keksinyt, miten muuten minä eläisin, jollen näin, kuin nyt elän?

 Minulla on ihana avopuoliso, josta jonain päivänä tulee aviopuolisoni ( minulle on luvattu ), kaksi näsäviisasta kissaa, jotka kuitenkin rakastavat äitiään ( eli minua ). Minulla on ammatti, koulutus, ihana työpaikka, rakkaita lähisukulaisia ja paljon uskollisia ystäviä. Minä en ole varakas, mutta huonomminkin voisi olla..

Jos kerran pitää elää täysillä, niin eletään. Minä elän täysillä, vaikkei se radikaalimman, kaiken kokeneen silmin siltä näytä. Tämä on minun elämäni, minun vuodenaikani. Minun.

Työpaikkakiusaaminen

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, monilla työpaikoilla tapahtuu syrjintää, rasismia, sanallista kiusaamista ja joskus jopa fyysistä kiusaamista. Sana "kiusaaminen" yhdistetään usein lapsien ja nuorten keskuudessa tapahtuvaa kahinaa ja haukkumista. Aikuisten keskuudessa kiusaaminen tarkoittaa, että jätetään pois työyhteisöstä, annetaan "paskimmat" työtehtävät, ei kutsuta yhteisiin ajanvietteisiin ja annetaan rajua " EI kehittävää" palautetta joko suoraan tai työnantajan kautta.

Minä itse olen joutunut monessa paikassa työpaikkakiusatuksi. Olen joutunut vaihtamaan yhden työnantajan sisällä lukemattomia kertoja työyksikköä ja aina minua ei ole otettu vastaan ilolla. Sanotaan, että joka työpaikassa on ainakin yksi norsunvitunnaama, joka kohtelee niin vanhoja kuin uusiakin työkavereita ala-arvoisina. Tämä henkilö on usein ollut tässä työpaikassa jo monia vuosikymmeniä ja pelkää, että uudet työntekijät syrjäyttävät hänet tai ettei hänen työpanostaan enää arvosteta. Hän purkaa pelkoaan naljailemalla toisille työntekijöille ja valittamalla työnantajalle muiden huonosta työnjäljestä.

Tietenkin täytyy muistaa, ettei tämä kuvio ole suinkaan aina kyseessä. Me olemme jokainen omanlaisemme persoona eikä voi vaatia, että jokaisen kemiat pelaavat yhteen toisen kanssa. Koen kyllä itseni sellaiseksi, joka ainakin yrittää tulla toimeen jokaisen kanssa. Jos törmään sellaiseen henkilöön, jonka kanssa en millään pääse yksiin, välttelen tätä tai teen vain työn ja puhun vain työasioista hänen kanssaan. Se hyvä puoli työelämässä on, että he ovat vain työtovereita. Heitä ei tarvitse nähdä muulloin eikä heidän kanssaan tarvitse keskustella muusta.

Mutta niin... Minun kokemukseni aiheesta:

Olen kokenut syrjityksi tulemista. Esimerkiksi osastotyössä hoidetaan hyvinpitkälti pareittain työtehtäviä, varsinkin, jos on vaativia potilaita. Minua syrjittiin siinä, etten saanut työparia, jollei sitä ennalta minulle määrätty ja silloinkin parini usein sanoi menevänsä auttamaan toisaalle tai tekevänsä työnsä yksin. Silloin minun selkäongelmani alkoivat. Jos joskus tarvitsin apua siirtämisessä tai muussa vastaavassa, soitin usein hälytyskelloa, jotta muut tietävät tulla auttamaan tai lähdin etsimään pariani. Usein apua sai odottaa kauan ja kun en pystynyt hoitamaan kyseistä työtä yksin, minulle ärhenneltiin, koska en ollut tehnyt hoidettavia asioita ja että aamuhommat venyivät minun vuokseni. Yritin usein sanoa, että pyysin apua, kun muut istuivat kahvilla, mutta kukaan ei auttanut. Minua ei kuunneltu.. Lopulta vetäydyin omaan kuoreeni ja yritin hoitaa oman terveyteni uhalla minulle määrätyt hommat. Niin siinä kävi, että olin pitkällä sairauslomalla ja minut siirrettiin toiseen työyksikköön.

Syrjinnän lisäksi olen joutunut kuulemaan valituksia työpanoksestani.
Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että minulle on annettu joku työtehtävä, jonka olen hoitanut omasta mielestäni oikein ja tehnyt parhaani. Mutta samana päivänä tai jopa viikokin päästä minulle on tultu sanomaan ja suorastaan haukkumaan tekemääni työtä. Tällöin olen yrittänyt saada selville, mikä minulla meni pieleen ja odotan saavani palautetta, jotta opin tekemään oikein. Kehittävää palautetta ei koskaan tullut..

Pidemmän päälle, kun joutuu kuulemaan jatkuvasti ilkeää palautetta omasta työpanoksestaan, vaikka olen itse potilailta saanut hyvää palautetta, ei jaksa enää herätä aamulla töihin. Masennuksen oireita alkaa näkyä niin, ettei jaksa käydä edes suihkussa tai muuten huolehtia omasta hygieniastaan. Ruoka ei maistu ja ajatuskin työpaikalle menosta aiheuttaa ahdistusta ja itkettää. Lopulta ei jaksa enää nousta sängystä.
 Kun jäät pitkälle sairauslomalle jälleen, voit vain kuvitella, kuinka sinusta keskustellaan aamukahvipöydässä työpaikallasi. Voit miltein kuulla ne ivalliset naurut ja naljailevat puheensävyt, kun he keskustelevat sinusta. Vaivut yhä vain syvemmälle masennukseesi. Alat jopa toivoa, että pääsisit pois siitä tuskasta, joka pyörii pääsi sisällä. Olet alati vihainen ja katkera, mutta et jaksa tehdä asialle mitään...

Kun pari kuukautta on kulunut sairauslomalla ollessa, alat unohtaa työpaikkasi ongelmat. Mielesi alkaa herätellä toiveita, josko saisit siirtyä uuteen työyksikköön, jossa työnteko olisi parempaa..

Älä silti herättele turhia toiveita, sillä joka työyksikössä ja työpaikalla on ainakin se yksi norsunvitunnaama, jonka joudut kohtaamaan silmäsilmästä. Olet vahva! Sillä, kun olet lopulta kokenut ja nähnyt henkisen ja fyysisen kunnon rapistumisen työpaikkasi vuoksi, opit sulkemaan korvasi näiltä kusipäiltä ja teet loistavia työsuorituksia..

Tämä on omistettu kaikille niille, jotka olette kokeneet työpaikkakiusaamista. Eritoten omistan nämä ajatukset Enpulle <3 

Tapaturma Muistutus

Törmäsin eilen sattumalta erääseen henkilöön, jonka olin nähnyt vain kerran aikaisemmin. Ensimmäinen kohtaamisemme oli 20.01.2011 n. klo 06.50, kun autoni takarengas suistui tiensivussa olevaan railoon jonka seurauksena auto kääntyi kohti vastaantulevaa autoa. Törmäyksen iskusta autoni tömähti myös takana olevaan. Tämä takana olevan auton henkilö muistutti minua eilen ikävällä tavalla, mitä reilu vuosi sitten tapahtui.

  Aluksi hän ei tunnistanut minua, sillä ensi kohtaamisemme oli hyvin kaoottinen ja kaikenlisäksi ulkona oli pimeää. Kun kuulin hänen kavereidensa lausuvan hänen nimensä, päätin esitellä itseni. Näin jälkeenpäin ajatellen aiheutin itselleni vain syviä tunnon tuskia.

  Kun hän viimein ymmärsin kuka olin, hän halasi minua kovasti ( oli voimakkaassa humalassa ) ja aloitti puheen, miten hänen elämänsä on sujunut tapahtuman jälkeen. Hänen elämänsä ei ole ollut ruusuista tuon kolarin jälkeen. Hänen olkapäänsä oltiin leikattu ja hänen toinen jalkansa on jotenkin kipeä, ettei hän pystynyt kävelemään pitkään aikaan lainkaan. Vakuutusyhtiö ( yllätys yllätys ) ei korvannut kuin romullisen menetyksen. Kun hän puhui elämästään, minulle tuli valtava syyllisyyden tunne. Hän kertoi jopa suunnitelleen itsemurhaa monta kertaa, sillä elämä oli vienyt hänet kunnolla alamäkeen myös muiden syiden vuoksi. Vaimo oli lähtenyt, talo mennyt alta ja KELA korvaa pienen osan kaikesta tästä tuskasta. Syyllisyyden tunteeni vain kasvoi, mutta en osannut sanoa mitään järkevää. Myöntelin ja ilmeilin, kun hän kertoi.

  Lopulta minun oli vihellettävä peli poikki, kun hän alkoi käydä liian läheiseksi. Hän käski, että minun olisi mentävä hänen luokseen, koska meillä on kuulemma selvittämättömiä asioita. Lisäksi hän tokaisi jotain hyvin pervonomaista saunomisesta ja kylpemisestä, jolloin minulle riitti. Eikö riittänyt, että hän syyllisti minua ( vaikka sanoi kyllä monesti, ettei syytä minua vaan tienhoitajia ja valtiota ) vaan piti vielä alkaa kunnolla ahdistelemaan. Minusta tuntuu pahalta, vaikka yritän selittää itselleni, että hän oli humalassa ja kohtaamiseni nostatti hänelle tunteet pintaan.

  Minua vain pelottaa, kun hän puhui niin terävään sävyyn, että pitäisikö minun olla varuillani? Hän selvästi kertoi kavereilleen, kuka olin ja sain jatkuvasti katseita osakseni. Hän istui koko ajan selkäni takana, joka ahdisti minua. Lopulta, ennenkuin hän lähti, hän syöksyi vielä halaamaan minua.

  Näin jälkeenpäin olen ajatellut asioita. Minä olen päässyt asiasta yli, mutta tämä outo tapaaminen yllättäen kuohutti mieltäni todella. Mietin, miksen vain pyytänyt anteeksi ja pyytänyt häntä jättämään minua rauhaan. Lisäksi hän olisi voinut nostaa syytteen minua vastaan, mutta ei tehnyt sitä silloin.

   Onko se täysin minun syyni, että hänen elämänsä on pilalla ja hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päättää päivänsä oman käden kautta?