Kuulin tänään aivan käsittämättömän jutun työtoveriltani. Hän kertoi viime viikolla sattuneesta tapauksesta, jossa hänen 11 vuotias lapsensa oli nähnyt hourailevan narkkarin linja-autossa ja tykittänyt itseään suoneen.
Lapsi oli ilmeisesti illemmasta tulossa harrastuksistaan ja matkannut tutulla linja-autolla kotia kohti. Hän oli istunut bussin keskiosassa ja oli käännähtänyt katsomaan taakseen, jossa outo porukka piti meteliä. Lapsi-parka järkyttyi syvästi, kun ymmärsi, mitä eräs suhteellisen nuoren oloinen kaveri bussin nurkassa touhusi. Mies oli kaivanut jo valmiiksi rei,itetyn käsivartensa esille ja tuikannut ruiskun sisällön suoneensa.
Olen jokseenkin äimänä tällaisen kuulemisesta. Eikö julkiset kulkuneuvotkaan ole enää ruiskuvapaata aluetta. Ennen narkit tajusivat tykittää teiden pusikoissa tai tyhjien bussipysäkkien varjossa. Jos tämä kyseinen lapsi olisi omani, olisin huolesta ymmyrkäisenä. Uskaltaako lasta enää laittaa bussiin yksin?
Matkaan itsekin bussilla paljon ja joskus jopa monta kertaa päivässä, aamusta iltaan. Onko näin, ettei minun kannata istuutua kenen tahansa viereen? Onko todella todettava, että i.v. -narkit tykittävät juuri siellä, missä haluavat, välittämättä muista matkaajista? Tuskin edes kuljettaja oli tietoinen tapahtuneesta, koska ei asiaan puuttunut tietoni mukaan.
Väkisinkin mieleni tuo kauhukuvia tilanteesta, jossa moinen tykittäjä alkaa uhkailemaan muita matkustajia neuloillaan tai mahdollisesti hänellä on puukko tai jopa ase mukanaan. Hallusinaatioissaan hän valtaa koko bussin ja tappaa kaikki, jotka häntä uhmaavat. Tilanteet kärjistyvät mielessäni jopa tramaattisiin elokuvakohtauksiin asti..
Onko minun alettava maniaan asti tarkkailemaan selkäni takana tapahtuvia asioita? Olen jo aika hyvin päässyt eroon ylisuurista ahdistuspeloistani, jotka liittyvät juuri seuraamiseen, vakoiluun ymv. Nouseeko tämän tiedon myötä vanhat pirut jälleen olkapäilleni ja alan pakko-oireilemaan huolestuneena julkisilla paikoilla.
Onko maailmassa enää mitään paikkaa, missä saa olla pelkäämättä kanssaihmisen seuraavaa käännettä?
Tietoja minusta
- Miss Kitty Black
- Olen taiteilijaluonne. Harrastan paljon kaikenlaista, mutta minulla täytyy olla erilaisia projekteja, jotta elämäni pysyy mielenkiintoisena. Rakastan järjestystä ja niinpä kaikki asiakirjani ovat mapeissa ja askartelutavaroillanikin on jokaisella oma paikkansa. Mielikuvitukseni on vertaansa vailla, vaikka täytyy myöntää, että innovaatiokato vaivaa joskus. Tämän tekemisen ilon haluan jakaa myös muille. Sinulle.
maanantai 25. marraskuuta 2013
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Kommunikaation Tuho
Kohtasin tänään hämmentävän tilanteen linja-autossa matkatessani. Linkki oli tupaten täynnä, kellon aika kertoi monen ammattikoululaisen tai lukiolaisen kotiinpääsystä. Istahdin uuvuksissa omasta työpäivästäni neljän penkkipaikan tyhjälle istuimelle ja hetken puhkuttuani väsymystäni ulos, havahduin kahden 16-17 vuotiaiden varhaisnaisen istuvan vastakkain vieressäni.
Aluksi en varsinaisesti kiinnittänyt heihin huomiota, kunnes ymmärsin heidän olevan selvästi kaverukset. He hymyilivät toisilleen ja vilkuilivat kanssamatkustajia, jonka jälkeen taas ikäänkuin nauroivat yhdessä. Tilanne ei sinällään ole itsessään hämmentävä, teinitytöt kun usein kikattelevat yhdessä muiden kustannuksella julkisilla paikoilla.
Outoa tilanteesta teki se, että molemmilla tytöillä oli kuulokkeet korvissa ja puhelin, tai mitä näitä nykyään on iphonet, samsung galaxy tabit jne.. käsissään. Hetken heitä sivusilmällä seurailtuani, ymmärsin, että he kommunikoivat toisilleen niiden litteiden laitteiden avulla. Siis kommunikoivat... He istuivat vastakkain, kuulokkeet korvissa ja K O M M U N I K O I V A T toisilleen kirjoittaen jonkin, ilmeisesti ilmaisen sovelluksen avulla.
Pohdin mielessäni, kehtaanko sanoa ääneen ajatukseni siitä, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleeni kommunikoida vieressä olevan kaverini kanssa jonkin sovelluksen turvin. Pidin ajatukseni omana tietonani, mutta en siltikään meinaa päästä tästä käsittämättömästä näystä ylitse.
Tähänkö nykymaailmassa ollaan menossa. Kohta emme tosiaankaan enää kommunikoi toisillemme vaan pian kaikkinainen vuorovaikutus menee litteää läpyskää näpyttelemällä ja epämääräisiä hymiöitä lähettelemällä. Vein ajatukseni jopa niin pitkälle, että kuvittelin oman työyhteisönikin vuorovaikutuksen moisten värkkien käsiin:
- Potilaan kanssa ei keskustella, kaikki lähetetään jonkin hemmetin ohjelman kautta potilaan ja omaisten tietoon.
- Lääkärit eivät enää näe henkilökohtaisesti potilaitaan vaan lukevat hoitajien raportit ja tekevät määräykset sen perusteella.
- Lääkkeitä ei jaeta, vaan ne lähetetään virtuaalisesti potilaaseen oikeana aikana.
- Synnytyksessä perheitä ei avusta kätilö, vaan litteä näyttö, joka antaa empaattisen sävyisellä äänellä ohjeita hengittämisen ymv. suhteen...
Yritän tasata hengitykseni tästä sokista ja kerätä itseni. Vaikka itsekin käytän What´s Up -sovellusta puhelimella, viestittelen facebookissa ystävieni kanssa ja vaihdan kuulumisia tekstiviestein, en suurin surminkaan tule suostumaan virtuaalikeskusteluihin, kun henkilö on lähelläni. Pysytään tässä perinteisessä vuorovaikutusmenetelmässä.. Eikö?
Aluksi en varsinaisesti kiinnittänyt heihin huomiota, kunnes ymmärsin heidän olevan selvästi kaverukset. He hymyilivät toisilleen ja vilkuilivat kanssamatkustajia, jonka jälkeen taas ikäänkuin nauroivat yhdessä. Tilanne ei sinällään ole itsessään hämmentävä, teinitytöt kun usein kikattelevat yhdessä muiden kustannuksella julkisilla paikoilla.
Outoa tilanteesta teki se, että molemmilla tytöillä oli kuulokkeet korvissa ja puhelin, tai mitä näitä nykyään on iphonet, samsung galaxy tabit jne.. käsissään. Hetken heitä sivusilmällä seurailtuani, ymmärsin, että he kommunikoivat toisilleen niiden litteiden laitteiden avulla. Siis kommunikoivat... He istuivat vastakkain, kuulokkeet korvissa ja K O M M U N I K O I V A T toisilleen kirjoittaen jonkin, ilmeisesti ilmaisen sovelluksen avulla.
Pohdin mielessäni, kehtaanko sanoa ääneen ajatukseni siitä, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleeni kommunikoida vieressä olevan kaverini kanssa jonkin sovelluksen turvin. Pidin ajatukseni omana tietonani, mutta en siltikään meinaa päästä tästä käsittämättömästä näystä ylitse.
Tähänkö nykymaailmassa ollaan menossa. Kohta emme tosiaankaan enää kommunikoi toisillemme vaan pian kaikkinainen vuorovaikutus menee litteää läpyskää näpyttelemällä ja epämääräisiä hymiöitä lähettelemällä. Vein ajatukseni jopa niin pitkälle, että kuvittelin oman työyhteisönikin vuorovaikutuksen moisten värkkien käsiin:
- Potilaan kanssa ei keskustella, kaikki lähetetään jonkin hemmetin ohjelman kautta potilaan ja omaisten tietoon.
- Lääkärit eivät enää näe henkilökohtaisesti potilaitaan vaan lukevat hoitajien raportit ja tekevät määräykset sen perusteella.
- Lääkkeitä ei jaeta, vaan ne lähetetään virtuaalisesti potilaaseen oikeana aikana.
- Synnytyksessä perheitä ei avusta kätilö, vaan litteä näyttö, joka antaa empaattisen sävyisellä äänellä ohjeita hengittämisen ymv. suhteen...
Yritän tasata hengitykseni tästä sokista ja kerätä itseni. Vaikka itsekin käytän What´s Up -sovellusta puhelimella, viestittelen facebookissa ystävieni kanssa ja vaihdan kuulumisia tekstiviestein, en suurin surminkaan tule suostumaan virtuaalikeskusteluihin, kun henkilö on lähelläni. Pysytään tässä perinteisessä vuorovaikutusmenetelmässä.. Eikö?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)