Kesä

Kesälomakausi on alkanut jo toukokuun alusta. Sitämukaa kun joku palaa töihin, toinen lähtee lomalle. Minunkin lomani on vasta tulossa kahden viikon päästä. Sain itse päättää loma-ajankohtani, sillä olen nykyisellä työpisteellä vain vieraileva tähti. Lomani jälkeen siirryn omaan toimeeni, omaan vakanssiini kuntoutuspuolelle.

Tuntuu, että loman alussa on aina suuria suunnitelmia, mitä pitää tehdä ja mitä voisi tehdä. Loppujen lopuksi ne muutavat viikot vain suhahtavat ohitse. Kun on viimeinen lomapäivä, sitä tajuaa, ettei saanutkaan mitään tehtyä ja ne kaikki hienot reissut mitä miti tehdä, jäi tekemättä. Nykyään tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. 24h/vrk on liian vähän, 7 pv/ vko on liian vähän. Aikakäsityksemme on muuttunut.

Muistan vielä, kun olin ala-asteella ja kesäloma vaan jatkui ja jatkui ikuisesti. Ei ollut huolia eikä kiire minnekään. Nyt sitä mennään tukkaputkella vastatuuleet, sokeana kompuroidaan arjen harmaudessa, kaadutaan sänkyyn raskaan päivän jälkeen, herätään viheliäiseen kellon soittoon joka aloittaa kaiken edellämainitun taas uudestaan.

On hämmentävää huomata, kuinka minusta itsestänikin on tullut moinen hoppuilija. Olen pitänyt itseäni niin laiskana, etten koskaan tulisi sortumaan tuohon ns. yrittäjien ja viiden lapsen yksinhuoltaja vanhemman loukkuun. En ole kumpikaan, silti jalkani savuavat ja kovettumat lisääntyvät.

Lopulta kun istuudun alas, huomaan, että jonkin kehoni osan ( yleensä jalan ) täytyy täristä tai heilua tai vispata tai jotain muuta vastaavaa. Kädessä on oltava jotain, mitä näprätä. Suussa on oltava jotain, mikä maistuu ja mitä voi pureskella. Silti voi olla ihan hiljaa tuntikausia. Olen hyvin levoton nukkuessanikin ja varsinkin näin kesällä. Valoisuus pitää valveilla, alakerran koira kitisee tai lapset meuhkaavat, herhiläinen pörisee ikkunan takana, kissan viikset kutittavat.. huoh, lista on loputon.

Olen pohdiskellut pienessä päässäni, että tämä kaikki on elämää. Joku muistuttaa välillä, että elämme vain kerran ja silloin on elettävä täysillä, kuin jokainen päivä olisi se viimeinen. Kun se tullaan sanomaan, tai joku puhuu asiasta kauempana, jään miettimään sen tarkoitusta.. En vain ole keksinyt, miten muuten minä eläisin, jollen näin, kuin nyt elän?

 Minulla on ihana avopuoliso, josta jonain päivänä tulee aviopuolisoni ( minulle on luvattu ), kaksi näsäviisasta kissaa, jotka kuitenkin rakastavat äitiään ( eli minua ). Minulla on ammatti, koulutus, ihana työpaikka, rakkaita lähisukulaisia ja paljon uskollisia ystäviä. Minä en ole varakas, mutta huonomminkin voisi olla..

Jos kerran pitää elää täysillä, niin eletään. Minä elän täysillä, vaikkei se radikaalimman, kaiken kokeneen silmin siltä näytä. Tämä on minun elämäni, minun vuodenaikani. Minun.