LiirumLaarum

Ihminen valittaa jatkuvasti. Sää on yleensä yksi lempi aiheista, varsinkin, kun ei ole muuta juteltavaa. Milloin on liian kuumaa tai kosteaa ja toisinaan on liian kylmää ja koleaa. Meidän suomalaisten luulisi tottuneen sään vaihteluihin, kun kerran olemme kautta aikain eläneet juuri näillä leveysasteilla. Siltikin.. jatkuvaa valitusta. Olen siis syyllistynyt moiseen itsekin, sitä en kiellä. Miksemme kuitenkin vain voisi nauttia joka hetkestä.
 On ollut suuri onni päästä seuramaan pienten lasten elämää. He ovat niin onnellisia pienistä asioista. Toisinaan he surevatkin pienimmistä asioista. Miksen minä voisi olla samanlainen, iloita arjen pienistä onnistumisista suuresti?
Minä olen ollut aina sitä mieltä, etten suostu muuttamaan elämääni harmaaksi arjeksi, jossa on vain silloin tällöin välkähdys väriä. Ei. Minä en suostu moiseen. Olen kuullut asiasta niin paljon ja nähnyt näitä väsyneitä harmaassa arjessa raahustavia, etten todellakaan halua samanlaista itselleni. Ymmärrän toki, jos on vaativa työ tai opiskelee tai tekee jopa molempia samanaikaisesti, on pieniä lapsia ( tai vähän isompiakin ) ja mahdollisesti parisuhde voi huonosti tai on yksinhuoltaja, ystäväpiiri pienenee, kun heitä ei ehdi nähdä ja lopulta sitä vain huomaa raahustavansa siinä kamalan synkässä ja harmaassa arjessa, josta pois pääsy on hankalaa.
 Ei minulla itsellänikään nyt niin hyvin elämä luista, että siinä olisi leuhkimisen varaa, mutta olen joka tapauksessa päivittäin onnellinen. Olen huomannut uuden toimenkuvani myötä, kuinka jaksan paremmin työpäivän jälkeenkin. Touhuilen kotona, järjestelen, otan itselleni pieniä projekteja kuten vaatekaapin siivous ( moni nainen tietää tämän olevan ikuinen projekti ) tai papereiden järjestely tai ihan vain roskien lajittelun aloittaminen ja pieni siivous. Olen tavattoman tyytyväinen itseeni, sillä ei tarvitse mennä kovinkaan monta hetkeä taaksepäin, kun mielenterveyteni oli niin matala, etten jaksanut siivota. Pyykit saattoivat lojua lattioilla viikkoja, tiskivuori nousi nousemistaan, imuroinnista ei ollut puhettakaan saati mistään pölyjen pyyhinnästä tai lattianpesusta. Mattojen tamppaus meinaa vieläkin olla liian ylivoimainen tehtävä, mutta toisaalta olen antanut sen itselleni anteeksi. Sillä jos seurustelee yhtä siivousintoisen henkilön kanssa, kuin minä, huusholli näyttää ennen pitkää siltä, mitä se oli edellisessä asunnossamme. Eli suomeksi.. meillä oli paljon pieniä kissoja sohvan - ja sängynaluset ja nurkat täynnä. Tosissaan niitä vaatemyttyjä kohosi makuuhuoneen lattialle pieniksi keoiksi ja hirveän kissankarvan peitossa. Sieltä piti sitten löytää puhtaat likaisista. Välillä esikoisemme Miisa-kissa ahdistui siivottomuudesta niin paljon, että pissi vaatteiden ja laukkujen päälle. Siitä lähtien hänen nimensä on ollut Pissi-Miisu. Eikä siinä vielä kaikki. Hankimme toisen karvapallon Miisan seuraksi ja karvan määrä oli viisi kertaa kamalampaa.
  Vieläkin puistattaa nämä kokemukset, sillä tilanne kärjistyi lopulta niin pahaksi, että jouduimme turvautumaan siivouspalveluun. Hinta vain kirpaisi niin, että heidän urakkansa jäi lyhyeen ja kaikki palasi entiselleen. Onneksi armas serkkuni on siivoushullu ( ihan oikeasti hänellä on joku mania asiasta ) ja pelasti meidät. Hän kävi kahden viikon välein ( toki hän sai korvauksen tekemästään työstä ). Siinä sai meikäläisen mielenterveys, sekä pienet karvakasat kyytiä, kun serkkuni tuli paikalle.
 Nykyään emme enää tarvitse hänen apuaan, koska voin paremmin ja jaksan siivota. Nyt minulla on voimia myös patistaa avopuolisoni siivoukseen mukaan ja joskus suorastaan käsken häntä. Siltikin olen huomannut, että jos haluan kotini oikeasti siistiksi, avokkini saa luvan vain tiskata ja pestä pyykit..